Ei tarvitse ajatella vain livahtavansa eläkkeelle vaan saan lähteä näyttävästi.

Teatteriperheeseen syntynyt näyttelijä Sari Jokelin on ollut teatterin lavalla lähes koko ikänsä. Ingmar Bergmanin Syyssonaatin Charlotte on hänen viimeinen roolinsa ennen eläkkeelle siirtymistä keväällä 2020.

– Ajan nopea kulku tuntuu uskomattomalta, niin oman elämän kuin työnkin kannalta.

Vaikka tuntee haikeutta, kokee Jokelin saaneensa tehdä riittävästi, paljonkin.

– Kyllä meille naisille rooleja on. Nainen on näyttelijänä kuin viini, paranee kypsyessään. Olen kiitollinen, että Charlotten roolissa ei tarvitse ajatella vain livahtavansa eläkkeelle vaan saan lähteä näyttävästi.

Löytyykö omasta urastasi yhtymäkohtia Charlotteen, jolla myös on pitkä taiteilijaura takanaan?

– Kyllä löytyy! Tosin äiti-tytärsuhde on itselläni ollut toisenlainen sekä omaan äitiin että kahteen tyttäreenikin. Äitini sanoi minun olevan kuin mustekala, joka lonkeroillaan haalii läheisensä turvaan. Teatterityö vie arkielämästä ison siivun ja tietysti olen kaivannut lapsiani, kun olen ollut työn vuoksi paljon poissa kotoa. Kun vuonna 1984 siirryin Seinäjoen kaupunginteatteriin, päätin, että nyt emme enää muuta minnekään ja lapset saavat pysyvän kodin. Lapsuuteni teatteriperheessä saatettiin joskus olla vain pari vuotta samoilla sijoilla.

Liekki alkoi roihuta

Jokelin on pitänyt mielessään isältään Jaakko Jokelinilta saamansa opin: Teatteri on sen koko henkilökunta.

– Näyttelijä on vain yksi osa kokonaisuutta. Tietty nöyryys työn äärellä pitää muistaa. Teinkin eri-ikäisenä kaikkia mahdollisia töitä ennen näyttämölle siirtymistä: siivosin vessoja, myin lippuja, käytin esityksissä seuraajaa, toimin kuiskaajana jne. Se on ollut itselleni paras koulu.

Ammattilaisuransa teatterissa Jokelin aloitti tanssijana 70-luvun alkupuolella Kuopion silloisessa yhteisteatterissa.

– Sieltä minut kutsuttiin näyttelijäksi Kemin kaupunginteatteriin. Kaikki meni niin sujuvasti, etten koskaan harkinnut hakevani teatterikouluun.

Isä-Jokelinin kanssa hän ehti työskennellä Seinäjoen kaupunginteatterissa vuoden. Jelena-tyttären kanssa he ovat olleet työkavereita vuosien ajan. Rauli Jokelin, Sarin veli johti Seinäjoen kaupunginteatteria 90-luvun alkupuolella.

– Silloisessa työurani vaiheessa koin, että minussa on vielä liekkiä, jonka Mikko Roihan johtajuus 2000-luvun alussa puhalsi täyteen roihuun. Bonuksena tuli yhteistuotantona eri teattereiden kanssa vuonna 2010 tehty Roihan ohjaama Juha. Ehkäpä olisin voinut olla enemmänkin ”vaihto-oppilaana”, sanoo Jokelin taaksepäin katsoessaan.

Vaikuttavinta teatterin lavalla Jokelinin mukaan on se hetki, jolloin huomaa vastanäyttelijän ja työryhmän kanssa yhteen hiileen puhaltamisen.

Yhtenä tärkeimpänä roolityönään hän pitää Niskavuoren Hetaa, jonka Kaisa Korhonen ohjasi Seinäjoen kaupunginteatteriin vuonna 2001.

– Mieleen on erityisesti jäänyt yhteistyö Vainionpään Heikin kanssa. Se tie, minkä yhdessä kuljimme, oli niin hieno. Erityistä oli teatterissamme silloin järjestetyt Niskavuoripäivät, jolloin esitettiin sekä Heta että Roihan ohjaama Nuori emäntä peräkkäin samana päivänä.

Vaikuttavinta teatterin lavalla Jokelinin mukaan on se hetki, jolloin huomaa vastanäyttelijän ja työryhmän kanssa yhteen hiileen puhaltamisen.

– Ja yleisön reaktiot, jotka aistii näyttämölle. Kun katsojat kiittävät nousemalla seisomaan tuntuu, että nyt me onnistuttiin. On ollut aina mahtavaa, miten täällä Seinäjoella annetaan henkilökohtaista kannustusta ja kiitosta.

Onko yleisö muuttunut vuosien varrella?

– Aiemmin ihmiset tulivat avoimesti katsomaan kaikkea, jopa kaiken. Nyt tunnutaan valikoivan tarkemmin. Maailma on aika kaoottinen ja teatteriin halutaan tulla viihtymään. Eikä se ole huono juttu ollenkaan, meillä on loistavat tekijät!

Ikävä isolla iillä

– Jokaisen näytelmän tulen katsomaan, lupaa Jokelin tulevaa uutta elämänvaihetta miettiessään. Tuntuu vapauttavalta, että enää ei tarvitse itseään jakaa kaikkien kanssa, jos ei halua.

Mutta miten sammuttaa kello, joka on käynyt tauotta yli 40 vuotta?

– Tulee olemaan tosi outoa, kun ei tarvitsekaan lähteä kaksi kertaa päivässä töihin. Tosin, herätys on vastakin joka aamu kello 8. Silloin saan herätä nauttimaan elämästä. ⧫

Artikkeli on julkaistu Kulttuurilehti Ilmiössä 8.8.2019.