Meren syleilyssä

Teoksen tarinoissa tuuli tai meri nähdään olentoina, joilla on tietoisuus, tunteet ja ääni.

Seinäjoen taidehallissa uppou­du­taan meren sylei­lyyn, kun Hallissa avau­tuu tammi­kuun lopussa Nastja Säde Rönkön näyt­tely Those Who Kept the Light. Se on ollut esillä vuonna 2022 Rønne­bæks­holmin taide­hal­lissa Tans­kassa, mistä se nyt mat­kaa Seinä­joelle. Rönk­kö on Hel­sin­gissä asuva kuva­tai­tei­lija, joka työs­ken­telee eri taide­muo­tojen parissa. Hänet pal­kit­tiin Vuo­den Nuo­rena Tai­tei­li­jana vuonna 2019.

Majakanvartijoiden jäljillä

Näyttelyn taustalla on tai­tei­lijan oma, ehkä hie­man leik­kisä unelma maja­kan­var­ti­jana toi­mi­mi­sesta. Nyky­ään maja­kat ovat auto­ma­ti­soi­tuja, joten perin­tei­sessä mie­lessä ammatti on kadon­nut. Entis­ai­kojen maja­kan­var­ti­joi­hin liite­tään pal­jon eri­lai­sia tari­noita, ja elä­män­tapaa on roman­ti­soitu fikti­ossa ja taiteessa.

Kirjoissa, elokuvissa ja muussa popu­laa­ri­kult­tuu­rissa ja tai­teessa maja­kan­var­tijat esi­te­tään mie­hinä. Tutus­tu­essaan maja­koi­hin ja maja­kan­var­ti­oihin Rönkkö oppi, että nais­puo­li­sia maja­kan­var­ti­joita kyllä oli, mutta he oli­vat työtä hoi­ta­vien mies­ten per­heen­jäseniä: tyt­tä­riä, vai­moja ja siskoja. Kun tai­tei­lija mat­kusti Poh­jois­maissa työs­tä­mässä teos­ko­ko­nai­suutta, hän kuuli tari­noita tilan­teista, joissa maja­kan­var­tija oli esi­mer­kiksi sai­ras tai alko­holi­soi­tunut, ja teh­tävää hoiti tosi­asi­assa nais­puo­li­nen per­heen­jäsen. Yksi tosi­ta­rina pää­tyi myös suo­raan teokseen.

— Yhden videoteoksen teks­tissä puhu­taan yksi­näi­sestä leh­mästä. Nor­jassa yhdellä vai­kea­pää­syi­sellä majak­ka­saa­rella oli maja­kan­var­ti­jan lisäksi yksi leh­mä, josta hän sai mai­toa. Jos pos­ti­alus ei sään vuoksi pääs­syt maja­kalle, maito oli maja­kan­var­ti­jan ainoa ravinto pit­ki­äkin aikoja, Rönkkö kertoo.

Rakkaustarinoita kuvan, tekstin ja äänen muodoissa

Majakanvartijoihin liitettyjen tosi­elä­män tari­noi­den ja myyt­tien poh­jal­ta tai­tei­lija käsi­kir­joit­ti kym­me­nen tari­naa ihmi­sen ja muun lajis­ten väli­sestä rak­kau­desta. Tari­noissa tuuli tai meri näh­dään olen­toina, joilla on tietoi­suus, tun­teet ja ääni. Teokset ovat elo­kuval­lisia, eep­pi­siä vide­oita, joissa runo­muo­toon kirjoi­te­tut teks­tit herää­vät eloon ja kan­nat­te­levat tari­naa. Tapah­tu­ma­paik­koina toimi­vat jyl­hät, karut maja­kat ja meri­mai­se­mat eri puo­lilla Poh­jois­maita. Lisäksi esillä on veis­toksia.

Taiteilijalle erilaisten teko­ta­po­jen yhdis­tä­minen tai­teessa on antoisaa.

— Opiskelin maalausta, joten ajat­te­len vielä­kin vah­vasti kuvien kaut­ta. Olen kui­ten­kin aina kir­joit­tanut ja jol­lain tapaa sitä kaut­ta pää­sen syvim­mälle asi­oi­hin, joista haluan tehdä tai­detta. Videoissa voin yhdis­tää kaikki ele­mentit, jotka ovat itsel­leni tär­keitä: visuaa­lisuus, ääni, tari­nan­ker­ronta, musiikki ja tie­tyn­lai­sen tunnel­man luo­minen, Rönkkö kuvailee.

Teokset kommentoivat omalta osal­taan myös il­masto­krii­siä. Ne tut­kivat halun ja muis­tin mer­ki­tystä maa­ilmassa, jossa valta­me­rien eko­sys­tee­mit ovat vaa­rassa tuhou­tua. Tari­noiden ker­toja joh­dat­taa kat­so­jan kautta loh­dun, voi­maan­tumisen ja tun­tei­den tiloi­hin ja paik­koihin. Teks­tit ovat myös samais­tut­ta­via rak­kau­den ja kai­puun kuva­uk­sia. Kukin video­teos on muu­taman minuu­tin mit­tai­nen. Vaik­ka ne muo­dos­ta­vatkin koko­nai­suuden, tai­tei­lijan mie­lestä kat­soja voi lähes­tyä teok­sia kuten itse tahtoo.

— Kehottaisin katsomaan teoksia avoi­min mielin. Ei ole vält­tä­mä­töntä kat­soa niitä mis­sään tie­tyssä jär­jes­tyk­sessä tai kaik­kia alusta lop­puun. Ne lin­kit­tyvät toi­siinsa temaat­ti­sesti ja visu­aa­li­sesti, mutta jokai­nen on oma koko­nai­suu­tensa. Jois­sain niistä on sel­keä tari­na ja alku ja loppu. Jot­kut taas ovat ikään kuin kuvi­tet­tuja runo­ja, tai­tei­lija kuvailee.

Näyttelyn avajaiset järjes­te­tään 26. tammi­kuuta klo 17 alkaen. Tapah­tuma on kai­kille avoin ja maksuton. ⧫

26.1.2024
Näyttelyavajaiset
Taidehalli

27.1.–10.8.2024
Those Who Kept the Light
Halli

Artikkeli on julkaistu Kulttuurilehti Ilmiössä 8.1.2024.