Kuvataideopettaja Päivi Anttila on viihtynyt Seinäjoen kansalais­opiston palve­luk­sessa jo 14 vuotta. Luopa­järve­läinen peda­gogi työsken­telee taiteen perus­ope­tuksen parissa Luovaa­mossa eli entisessä Taide­koulu Oivassa sekä Perä­seinä­joella kaiken ikäisiä opettaen.

— Taidekoululla minulla on neljä perus­opinto- ja kolme piirustus- ja maalaus­ryhmää, ja Perä­seinä­joella on Mini­maalarien, nuorten taitei­li­joiden sekä aikuis­ten kuva­taide­ryhmä. Oppilaita on melkeinpä vauvasta vanhuk­seen asti. Kuva­taide on hyvä harrastus iästä riippumatta.

Kuvataideopettajan työn aloit­ta­mi­sesta tuli tänä vuonna täyteen jo 30 vuotta.

— Aloitin pitämällä nuorille kansalais­opiston kuva­taide­ryhmää Karviassa opis­kel­lessani Kankaan­pään taide­koulussa. Valmis­tut­tuani kuva­taitei­lijaksi jatkoin työtäni Jalas­järven ja Karvian kansa­lais­opistossa, vähän myöhem­min Kauhajoen evan­keli­sessa opistossa kuva­taide­linjan johtajana. Olen opet­tanut muutamia vuosia myös Kurikan ylä­asteella ja lukiossa sekä Jalas­järven lukiossa ja Suu­pohjan ammatti-insti­tuutissa. Opiskelin töiden välissä opettajan pedagogiset opinnot Jyväskylässä vuonna 1998.

Tällä hetkellä Anttila opis­kelee tunne­taide­terapiaa Kairon instituutissa.

— Tunnetaideterapia sopii hyvin käsityk­seni taiteesta. Se on syvim­millään ihmisen sisim­mästä kumpuavaa, omia tunteita ja ajatuksia esiin tuovaa luovaa toimintaa. Tunne­taide­terapiassa kuvia käytetään tunteiden proses­soin­nissa välineenä. Ne tuovat tunteet esiin kehos­tamme näkyviksi ja käsiteltäviksi.

Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää. Ei tarvitse pelätä tekevänsä virheitä.

Taiteessa on Anttilan mukaan tärkeää ajat­telun ja tekniikan kehit­täminen yhdessä. Tarvitaan teknistä taitoa, joka kehittyy tehdessä ja siitä raken­tavaa palautetta saataessa.

— Oma kädenjälki ja ajattelu tekevät taiteesta uniikkia ja arvokasta. On tärkeää, että saa tehdä itselleen mieluisia aiheita ja löytää tekemiseen sopivia tekniikoita ja välineitä, jotka istuvat omaan käteen ja persoonaan.

Pitkän linjan taidekasvattaja vierastaa liial­lista teoreet­ti­suutta ja oikein tekemisen ajatusta, koska se voi latistaa harras­tajan innostuksen ja luovuuden.

— Taiteessa ei ole oikeaa ja väärää. Ei tarvitse pelätä tekevänsä virheitä. Taiteen tekijän ei tarvitse vastata siitä, mitä tulkin­toja teoksen katsoja tekee. Jokainen tarkas­telee taidetta itsensä kautta. Se on kiinnostavaa. Kaikki me olemme yksilöitä sekä tekijöinä, että tulkitsijoina. Taide on prosessi, jossa ajattelu ja osaaminen kehittyvät jokaisen omaa tahtia. Myös epä­onnis­tuneet työt opettavat ja sinnikkyys palkitaan.

Opettajana Anttila pyrkii luomaan rennon ilma­piirin, jossa jokainen saa olla turvallisesti oma itsensä.

— Minulta voi kysyä tyhmiäkin kysy­myksiä joutu­matta nolatuksi. Ryhmä voi olla valtava voima­vara, joka innostaa ja kannustaa tekemään ja kokei­lemaan. Opettajan näkö­kulmasta homma toimii, kun opettaja voi olla sivusta­seuraaja.

Kansalaisopistolla opettaja on tekemi­sissä hyvin erilaisten ryhmien kanssa.

— Peräseinäjoella minulla on ollut jo pitkään Mini­maalarit-ryhmä. He ovat 6–8-vuotiaita, innokkaita tekijöitä ja kyseli­jöitä. Isompien töitä ihme­tellään luokassa ja tehdään hauskoja havain­toja. Jos työ on kiin­nos­tavaa, keski­tytään ja maalataan kieli keskellä suuta, mutta väsy­neinä voi vauhti kiihtyä välillä hurjaksi, jolloin opet­taja on tunnin jälkeen kuin jyrän alle jäänyt. Minimaalarit vaihtuvat tiistai-iltana lennossa vanhimpiin oppi­laisiin, ja lapset aina odot­tavat ja kyse­levät, koska mummot tulee. Heille on kiva, kun aikuiset ovat kiin­nos­tuneita heidän töistään, ja he ovat puolestaan kiin­nostuneita mitä aikuis­ryhmässä maalataan. Siinä syntyy kiva yhteys suku­polvien välille kuva­taiteen merkeissä.

Nuoria taiteilijoita Anttila on opastanut Perä­seinä­joella nyt toista vuotta.

— Perjantai-illan aloittava ryhmä on täynnä innokkaita ja energisiä piirtäjiä ja maalareita. Se on osoit­tautunut hyväksi illaksi, kun muita harras­tuksia ei ole yhtä aikaa, ja ryhmässä voikin aistia viikon­lopun alun intoa.

Ryhmille pyritään järjes­tämään opinto­vuoden aikana jokin oma näyttely. Näyttely­tiloja Seinä­joella on kuitenkin niukasti tarjolla.

— Näyttely on tärkeä oppimiskokemus. Perä­seinä­joella pidämme näytte­lyitä kirjas­tossa. Siellä osataan jo odottaa niitä.

Jokainen oppilas on Anttilalle tärkeä ja ainut­laatuinen. Opettajalle palkitse­vinta on nähdä oppi­laidensa kehitys­kaari, joidenkin kohdalla Minimaalarista asti.

— Ajattelen aina oppivani jotakin omilta oppilailtani itsekin. On jo paljon entisiä oppi­laitani, jotka ovat saaneet kuva­taiteesta itsel­leen myös ammatin. Harras­tuk­se­nakin kuva­taide voi seurata, vaikka koko elämän ja olla antoisaa ja kehittävää.

Taide ei synny pakottamalla. Inspiraatio ja ideat voivat syttyä missä vain.

Kuvataiteen tekeminen Anttilalle itsel­leen on jäänyt melko vähäiseksi, lähinnä taitojen ylläpitämiseksi.

— Monesti hyvätkin ideat jäävät luon­nok­siksi. Piirrän, maalaan, teen grafiikkaa ja muovailen savesta kuitenkin aina silloin tällöin. Parhaat ideat ja innostus syntyvät levossa tunteella ja intuitiolla. Aina ei aluksi itsekään tiedä mistä kuvat tulevat, kunnes myöhem­min tulee oivallus. Taide ei synny pakot­tamalla. Inspi­raatio ja ideat voi­vat syttyä missä vain.

Työnsä vastapainoksi kuva­taide­opettaja treenaa kunto­salilla, lenk­keilee koiransa Arvin kanssa metsä­poluilla, hiihtää ja pyöräilee. Arvin kanssa Anttilan voi nähdä myös suppaa­massa Ähtärin­järvellä.

— Luonnossa lataudun, ehdin ajatella ja suunni­tella. Mökkeily ja matkustelu on myös iso osa vapaa-ajasta. Inspi­raatio löytyy siis tuiki taval­lisesta elämästä.

— Totuus on usein tarua ihmeel­li­sempää. Elämä on mielen­kiin­toinen seikkailu. Haluaisin ehtiä lukea enemmän, kuun­nella musiik­kia ja katsoa inspi­roivia elokuvia ja käydä teat­terissa, näyt­te­lyissä, matkus­tella ja nähdä maailmaa. Välillä on kuitenkin tärkeää pysäh­tyä ja ihme­tellä, vetää syvään hen­keä ja vaan olla tässä ja naut­tia kai­kesta hyvästä mitä elämä on minulle suonut. ⧫

Artikkeli on julkaistu Kulttuurilehti Ilmiössä 9.1.2022.